Edellisestä blogikirjoituksestani on vierähtänyt jo useita kuukausia! Nopeasti on aika kulunut ja paljon mukavaa tapahtunut. Levyrintamalla on ollut kuitenkin minun mittapuuni mukaan melko hiljaista. Olen silti kevään jälkeen ostanut levyjä Helsingistä, Lontoosta, Joensuusta, Porvoosta, Savonlinnasta ja Tampereelta. Oulussakin levylaareja kolusin, mutta siitä ei jäänyt jälkipolville paljon kerrottavaa. Jotenkin tuntuu oudolta, että joissakin paikoissa kuvitellaan, että jo pelkkä vinyyliformaatti tekee artikkelista harvinaisuuden ja joku kulahtanut bulkkilevy saa hintalapukseen jo 7 euroa pelkän olemassaolonsa takia! No, tuollaisista paikoista ei onneksi ole tarvetta mitään ostaa. Onneksi asiantuntijaliikkeitä löytyy edelleen ja niistä saa levyfriikki tavaraa oikeassa hinta-laatusuhteessa.
Aloitan tässä levyostosteni suman purkamisen muutamasta levystä. En suinkaan laita tähän blogiini kaikkia hankintojani, vaan pelkästään ne minua eniten sykähdyttäneet hankinnat.
Kevään viimeisessä blogissani kaikki hankinnat olivat brittiläisiä suosikkejani, mutta nämä seuraavat pari ovat jotain aivan muuta. Työmatkalla Porvoossa ollessa pitää AINA piipahtaa Riverside Recordsissa, jonka hinnat ovat kohtuullisia ja laatuakin löytyy. Sieltä hankin toukokuussa Manassas-yhtyeen tuplavinyylin. Levyn piti alun perin olla Stephen Stillsin kolmas soololevy, mutta kun levytyssesssioon osallistuneilla muusikoilla synkkasi niin hyvin, päätettiinkin tehdä levy nimellä Manassas. Nimi tuli levykanneksi suunnitellusta kuvasta, jossa bändin kaverit seisovat Manassas-nimisen juna-aseman kyltin alla… no, on niitä ihmeellisempiäkin tarinoita ja paljon huonompia nimiä bändeillä!
Minusta levy on aivan loistava ja viimeistään tämän levyn kohdalla huomaa sen, että kyllä Stephen Stills on esimerkksi Crosby, Stills, Nash & Youngissa aikamoisen vahva lenkki. Minä tein aikaisemmin sen virheen, että nostin Neil Youngin aina näiden muiden veijareiden edelle, vaikka kaikilla on omat vahvuutensa. Stillsin vahvuutena on loistava kitarointi, terävä sävellyskynä ja riittävän hyvä lauluääni. Manassas oli varmasti aikansa lahjakkaimpia kokoonpanoja jenkkilässä (levyn kansikuvassa on jäsenten nimet), mutta lieneekö hippikauden krapula vielä vuonna 1972 saanut bändin jäsenet sekoilemaan huumeiden kanssa niin, että huolimatta loistavista 3 tunnin livekeikoista, ei seuraavalla levyllä homma enää toiminut ja bändi hajosi omia aikojaan. Mutta tämä neljä eri temaattista kokonaisuutta sisältävä livetupla on aikansa parasta USA:sta tullutta musiikkia. Minun hienossa vinyyliversiossani on muuten mukana vielä siihen kuuluva julistekin. Kiitos huolelliselle edelliselle omisajalle, joka on pitänyt hyvää huolta levystä kaikki nämä 37 vuotta!
Ostin muuten Riverside Recordsista myös Neil Young-lempparini ”After The Goldrush”, joka minulla tietenkin oli jo alkuperäisenä - ostettu lukiolaisen kesätienesteillä. Mutta kun edullisesti saa, niin pitihän se taas tämäkin ostaa. Tuo Porvoon levy on muuten nyt Sorkan kylällä pikkuserkkuni uudessa levyhyllyssä, ilmeisen hyvässä kodissa!
Ja vielä: kävin Riverside Recordsissa myös viime viikolla (vko 42/09), mutta mitään järkevää en nyt minulle löytänyt. Myyntitilillä oli pari himoitsemaani Premiata Forneria Marconin levyä, mutta niiden kunnot eivät olleet lähellekään sitä, mitä hintalapusta olisi voinut odottaa.
Samalla reissulla ostin Keltaisesta Jäänsärkijästä Urho Kekkosen kadulta Hot Tunan ”The Phosporescent Rat”-levyn. Suomen sukuinen Jorma Kaukonen oli 60-luvun hippikaudella ameriikan maan kovimpia kitaristeja mainiossa Jefferson Aeroplane –yhtyeessä. Hot Tunan hän perusti yhdessä Aeroplane-basisti Jack Casadyn kanssa ja kaveruksilla olikin muutaman vuoden kaksi levyttävää bändiä. Vuonna 1973 tämän levyn aikoihin he olivat jo kuitenkin lähteneet Aeroplanesta. Mikäli pitää Kaukosen psykedeelisen soljuvasta kitaronnista ja tulee toimeen kuivan nasaalin lauluäänen kanssa, on tämä levy hyvä olla levyhyllyssä. Minä pidän ja tulen. Levyllä on monta hienoa biisiä, oma suosikkini on ”Corners Without Exits”.
Kaukonen muuten vieraili Suomessa 2000-luvun alussa. Hän kävi sukulaisvierailun ohella heittämässä keikan Kaustisen musiikifestivaaleilla. Ainakin yksi tuttuni kävi paikalla ja piti kuulemastaan.
Uskossa nykyään oleva ja aivan muuta kuin hippirockia soittava Kaukonen on edelleen tekemisissä musiikin kanssa, keikkailee yksin tai yhdessä muiden hengenheimolaistensa kanssa (esim. Little Feat, David Bromberg), tekee levyn silloin tällöin ja pitää kitarakoulua uusille pikkukaukosille. Mikäs siinä, hattua pitää nostaa tälle lähes 70-vuotiaalle kitaristilegendalle- tai ainakin puolilegendalle.
Jeps kiva kun kirjotit pitkästä aikaa(:
VastaaPoista