Thames River Cruisen päätepisteessä Greenwichissä kävin mm. markkinoilla ja 5 punnalla sain mukaani kolme kelpo levyä. 60-luvun hienokuntoisten originaalien Peggy Leen ja Lena Hornen lisäksi ostin Steve Hillagen ”L”-levyn vuodelta 1976. Ennen soolouraansa Hillage soitti pienten piirien kulttibändeissä Egg ja Gong. Sooloura alkoi hyvin ja ekat soololevyt ”Fish Rising” ja ”L” olivat arvostelumenestyksiä ja myivätkin kohtuullisesti. ”L”-platan tuotti Todd Rundgren ja sen ehdoton huippukohta on pitkä space-rock tyyppinen versio Donovanin ”Hurdy Gurdy Manista”. Hillagen sooloura hiipui kolmennen levyn ”Motivation Radio” jälkeen. Hillagen edustama prog-rock –tyyli ei kuitenkaan tainnut punkrockin nousun myötä enää musiikin ostajia kiinnostaa ja vaikka levyjä tulikin vielä tasaisin välein, ainakaan minä en ole niitä kuullut.
Hillage levytti muuten Richard Bransonin ja Nick Powellin vuonna 1972 perustamalle Virgin Recordsille. Mike Oldfieldin ”Tubular Bells” vuonna 1973 oli sellainen menestys, että nykyisellä monimiljardööri Sir Richard Bransonilla oli varaa pitää merkillään Steve Hillagen kaltaisia kaupallisesti menestymättömiä, mutta musiikilliselta anniltaan elämäämme rikastuttavia artisteja. Ja antoihan Virgin Records myös Sex Pistolsille mahdollisuuden, jonka Malcolm & Co käyttivätkin hienosti mullistaen monen maailman. Kiitos Mike, kiitos Richard!
Heads, Hands & Feet ─yhtyeeseen tutustuin ensimmäisen kerran Island Recordsin vuoden 1971 kokoelmalla ”El Pea”. Tuo tuplakokoelma on aivan mainio ja miksei olisi – olihan Island Recordsilla noihin aikoihin iso nippu huippuartisteja kuten Jehtro Tull, Free, ELP, Mountain, Mott The Hoople, Traffic, Cat Stevens, Nick Drake, Fairport Convention jne.
Lyhyeksi jäi HH&F:n taival (v. 1970 – 1973) eikä sen kolmesta levystä mikään noussut suureen suosioon. Toisaalta se ei ole ihme, sillä bändissä ei oikeastaan ole mitään erityisen myyvää tai huomiota herättävää hyvän kitaristin lisäksi. Ja ehkä Island Recordsilla oli tuohon aikaan ”liikaa” isompia bändejä, eivätkä paukut riittäneet Albert Leen porukan markkinointiin? Jokin Keltaisesta Jäänsärkijästä hankkimastani Tracks─vinyylissä kuitenkin minua viehättää ja pidän sen erittäin mielelläni hyllyssäni. On tuo junakansikin niin komia!
Heads, Hand & Feetin sielu ja sydän oli kitaristi Albert Lee, jonka soitantaan Mr. Eric Claptonkin ihastui ja kaappasi Leen omaan bändiinsä muutama vuosi sen jälkeen, kun HH&F oli jo hajonnut. Albert Lee kävi v. 1980 konsertoimassa Claptonin bändissä Helsingin Messukeskuksessa ja minun mieleeni jäi sympaattinen ja vaatimaton kitaravirtuoosi Slowhandin bändissä – kuten esim. Nils Lofgren E-Street Bandissa.
Yksi ensimmäisistä vinyylilevyhankinnoistani oli Golden Earringin ”Seven Stars” vuodelta 1971. Levy jäi mieleeni hienon kannen ja mielenkiintoisen kruununhakalaisen levydivarin ansiosta. Tuota levyä ei vinyyliversiona ole näkynyt vuosikymmeniin. Helpommin hankittava ja ehdottomasti musiikillisesti parempi levy bändiltä on vuoden 1973 ”Moontan”.
"Moontanin" tunnetuin biisi on ”Radar Love”, jonka myötä kitaristi-vokalisti George Kooymansin Golden Earringia pidetään Hollannin suosituimpana bändinä kautta aikain. (Minulle tosin Henk Hofsteden The Nits on SE bändi Hollannista.) "Moontanilla" on monta muutakin hienoa biisiä, se ei tosiaankaan ole tuon yhden hitin varassa. Ja jos mahdollista, on tämän levyn kansitaide vieläkin komeampaa, kun "Tracksin" junakansi - Am I Right or Am I Right?
Levy on Keltaisesta Jäänsärkijästä eli sieltä näköjään löytyy näitä 70-luvun unohdettuja helmiä kiitettävästi!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti