Muistoja menneeltä vuodelta

Viime kesän Lontoon reissulla en käynyt yhdessäkään levykaupassa!! Kylässä on niin paljon muutakin näkemistä ja kokemista, että levyt eivät aivan ensimmäisenä tule mieleen edes minulla! Jotain sieltä sentään mukaani tarttui tältäkin saralta.
Thames River Cruisen päätepisteessä Greenwichissä kävin mm. markkinoilla ja 5 punnalla sain mukaani kolme kelpo levyä. 60-luvun hienokuntoisten originaalien Peggy Leen ja Lena Hornen lisäksi ostin Steve Hillagen ”L”-levyn vuodelta 1976. Ennen soolouraansa Hillage soitti pienten piirien kulttibändeissä Egg ja Gong. Sooloura alkoi hyvin ja ekat soololevyt ”Fish Rising” ja ”L” olivat arvostelumenestyksiä ja myivätkin kohtuullisesti. ”L”-platan tuotti Todd Rundgren ja sen ehdoton huippukohta on pitkä space-rock tyyppinen versio Donovanin ”Hurdy Gurdy Manista”. Hillagen sooloura hiipui kolmennen levyn ”Motivation Radio” jälkeen. Hillagen edustama prog-rock –tyyli ei kuitenkaan tainnut punkrockin nousun myötä enää musiikin ostajia kiinnostaa ja vaikka levyjä tulikin vielä tasaisin välein, ainakaan minä en ole niitä kuullut.

Hillage levytti muuten Richard Bransonin ja Nick Powellin vuonna 1972 perustamalle Virgin Recordsille. Mike Oldfieldin ”Tubular Bells” vuonna 1973 oli sellainen menestys, että nykyisellä monimiljardööri Sir Richard Bransonilla oli varaa pitää merkillään Steve Hillagen kaltaisia kaupallisesti menestymättömiä, mutta musiikilliselta anniltaan elämäämme rikastuttavia artisteja. Ja antoihan Virgin Records myös Sex Pistolsille mahdollisuuden, jonka Malcolm & Co käyttivätkin hienosti mullistaen monen maailman. Kiitos Mike, kiitos Richard!




Heads, Hands & Feet ─yhtyeeseen tutustuin ensimmäisen kerran Island Recordsin vuoden 1971 kokoelmalla ”El Pea”. Tuo tuplakokoelma on aivan mainio ja miksei olisi – olihan Island Recordsilla noihin aikoihin iso nippu huippuartisteja kuten Jehtro Tull, Free, ELP, Mountain, Mott The Hoople, Traffic, Cat Stevens, Nick Drake, Fairport Convention jne.


Lyhyeksi jäi HH&F:n taival (v. 1970 – 1973) eikä sen kolmesta levystä mikään noussut suureen suosioon. Toisaalta se ei ole ihme, sillä bändissä ei oikeastaan ole mitään erityisen myyvää tai huomiota herättävää hyvän kitaristin lisäksi. Ja ehkä Island Recordsilla oli tuohon aikaan ”liikaa” isompia bändejä, eivätkä paukut riittäneet Albert Leen porukan markkinointiin? Jokin Keltaisesta Jäänsärkijästä hankkimastani Tracks─vinyylissä kuitenkin minua viehättää ja pidän sen erittäin mielelläni hyllyssäni. On tuo junakansikin niin komia!

Heads, Hand & Feetin sielu ja sydän oli kitaristi Albert Lee, jonka soitantaan Mr. Eric Claptonkin ihastui ja kaappasi Leen omaan bändiinsä muutama vuosi sen jälkeen, kun HH&F oli jo hajonnut. Albert Lee kävi v. 1980 konsertoimassa Claptonin bändissä Helsingin Messukeskuksessa ja minun mieleeni jäi sympaattinen ja vaatimaton kitaravirtuoosi Slowhandin bändissä – kuten esim. Nils Lofgren E-Street Bandissa.

Yksi ensimmäisistä vinyylilevyhankinnoistani oli Golden Earringin ”Seven Stars” vuodelta 1971. Levy jäi mieleeni hienon kannen ja mielenkiintoisen kruununhakalaisen levydivarin ansiosta. Tuota levyä ei vinyyliversiona ole näkynyt vuosikymmeniin. Helpommin hankittava ja ehdottomasti musiikillisesti parempi levy bändiltä on vuoden 1973 ”Moontan”.

"Moontanin" tunnetuin biisi on ”Radar Love”, jonka myötä kitaristi-vokalisti George Kooymansin Golden Earringia pidetään Hollannin suosituimpana bändinä kautta aikain. (Minulle tosin Henk Hofsteden The Nits on SE bändi Hollannista.) "Moontanilla" on monta muutakin hienoa biisiä, se ei tosiaankaan ole tuon yhden hitin varassa. Ja jos mahdollista, on tämän levyn kansitaide vieläkin komeampaa, kun "Tracksin" junakansi - Am I Right or Am I Right?

Levy on Keltaisesta Jäänsärkijästä eli sieltä näköjään löytyy näitä 70-luvun unohdettuja helmiä kiitettävästi!

Musiikkia jenkkilästä ... näin jälkijunassa

Edellisestä blogikirjoituksestani on vierähtänyt jo useita kuukausia! Nopeasti on aika kulunut ja paljon mukavaa tapahtunut. Levyrintamalla on ollut kuitenkin minun mittapuuni mukaan melko hiljaista. Olen silti kevään jälkeen ostanut levyjä Helsingistä, Lontoosta, Joensuusta, Porvoosta, Savonlinnasta ja Tampereelta. Oulussakin levylaareja kolusin, mutta siitä ei jäänyt jälkipolville paljon kerrottavaa. Jotenkin tuntuu oudolta, että joissakin paikoissa kuvitellaan, että jo pelkkä vinyyliformaatti tekee artikkelista harvinaisuuden ja joku kulahtanut bulkkilevy saa hintalapukseen jo 7 euroa pelkän olemassaolonsa takia! No, tuollaisista paikoista ei onneksi ole tarvetta mitään ostaa. Onneksi asiantuntijaliikkeitä löytyy edelleen ja niistä saa levyfriikki tavaraa oikeassa hinta-laatusuhteessa.

Aloitan tässä levyostosteni suman purkamisen muutamasta levystä. En suinkaan laita tähän blogiini kaikkia hankintojani, vaan pelkästään ne minua eniten sykähdyttäneet hankinnat.

Kevään viimeisessä blogissani kaikki hankinnat olivat brittiläisiä suosikkejani, mutta nämä seuraavat pari ovat jotain aivan muuta. Työmatkalla Porvoossa ollessa pitää AINA piipahtaa Riverside Recordsissa, jonka hinnat ovat kohtuullisia ja laatuakin löytyy. Sieltä hankin toukokuussa Manassas-yhtyeen tuplavinyylin. Levyn piti alun perin olla Stephen Stillsin kolmas soololevy, mutta kun levytyssesssioon osallistuneilla muusikoilla synkkasi niin hyvin, päätettiinkin tehdä levy nimellä Manassas. Nimi tuli levykanneksi suunnitellusta kuvasta, jossa bändin kaverit seisovat Manassas-nimisen juna-aseman kyltin alla… no, on niitä ihmeellisempiäkin tarinoita ja paljon huonompia nimiä bändeillä!

Minusta levy on aivan loistava ja viimeistään tämän levyn kohdalla huomaa sen, että kyllä Stephen Stills on esimerkksi Crosby, Stills, Nash & Youngissa aikamoisen vahva lenkki. Minä tein aikaisemmin sen virheen, että nostin Neil Youngin aina näiden muiden veijareiden edelle, vaikka kaikilla on omat vahvuutensa. Stillsin vahvuutena on loistava kitarointi, terävä sävellyskynä ja riittävän hyvä lauluääni. Manassas oli varmasti aikansa lahjakkaimpia kokoonpanoja jenkkilässä (levyn kansikuvassa on jäsenten nimet), mutta lieneekö hippikauden krapula vielä vuonna 1972 saanut bändin jäsenet sekoilemaan huumeiden kanssa niin, että huolimatta loistavista 3 tunnin livekeikoista, ei seuraavalla levyllä homma enää toiminut ja bändi hajosi omia aikojaan. Mutta tämä neljä eri temaattista kokonaisuutta sisältävä livetupla on aikansa parasta USA:sta tullutta musiikkia. Minun hienossa vinyyliversiossani on muuten mukana vielä siihen kuuluva julistekin. Kiitos huolelliselle edelliselle omisajalle, joka on pitänyt hyvää huolta levystä kaikki nämä 37 vuotta!

Ostin muuten Riverside Recordsista myös Neil Young-lempparini ”After The Goldrush”, joka minulla tietenkin oli jo alkuperäisenä - ostettu lukiolaisen kesätienesteillä. Mutta kun edullisesti saa, niin pitihän se taas tämäkin ostaa. Tuo Porvoon levy on muuten nyt Sorkan kylällä pikkuserkkuni uudessa levyhyllyssä, ilmeisen hyvässä kodissa!

Ja vielä: kävin Riverside Recordsissa myös viime viikolla (vko 42/09), mutta mitään järkevää en nyt minulle löytänyt. Myyntitilillä oli pari himoitsemaani Premiata Forneria Marconin levyä, mutta niiden kunnot eivät olleet lähellekään sitä, mitä hintalapusta olisi voinut odottaa.

Samalla reissulla ostin Keltaisesta Jäänsärkijästä Urho Kekkosen kadulta Hot Tunan ”The Phosporescent Rat”-levyn. Suomen sukuinen Jorma Kaukonen oli 60-luvun hippikaudella ameriikan maan kovimpia kitaristeja mainiossa Jefferson Aeroplane –yhtyeessä. Hot Tunan hän perusti yhdessä Aeroplane-basisti Jack Casadyn kanssa ja kaveruksilla olikin muutaman vuoden kaksi levyttävää bändiä. Vuonna 1973 tämän levyn aikoihin he olivat jo kuitenkin lähteneet Aeroplanesta. Mikäli pitää Kaukosen psykedeelisen soljuvasta kitaronnista ja tulee toimeen kuivan nasaalin lauluäänen kanssa, on tämä levy hyvä olla levyhyllyssä. Minä pidän ja tulen. Levyllä on monta hienoa biisiä, oma suosikkini on ”Corners Without Exits”.

Kaukonen muuten vieraili Suomessa 2000-luvun alussa. Hän kävi sukulaisvierailun ohella heittämässä keikan Kaustisen musiikifestivaaleilla. Ainakin yksi tuttuni kävi paikalla ja piti kuulemastaan.

Uskossa nykyään oleva ja aivan muuta kuin hippirockia soittava Kaukonen on edelleen tekemisissä musiikin kanssa, keikkailee yksin tai yhdessä muiden hengenheimolaistensa kanssa (esim. Little Feat, David Bromberg), tekee levyn silloin tällöin ja pitää kitarakoulua uusille pikkukaukosille. Mikäs siinä, hattua pitää nostaa tälle lähes 70-vuotiaalle kitaristilegendalle- tai ainakin puolilegendalle.

Vauhtia Wappuun

Aivan blogini alkumetreillä kävi selväksi, mikä kappale ja varsinkin mikä versio siitä sai minut aivan pähkinöiksi ajalta ennen viiksien ja takatukan kasvattamista. Dave Edmundsin ja Love Sculpturen revittämä Kcachaturianin Sabre Dance tuntuu edelleen hurjalta vedolta!

Tuosta hetkestä lähtien Mr. Edmunds on kuulunut suosikkeihini, vaikka mielestäni äijä menikin hieman pilalle myöhemmin, kun antoi sinänsä ansioituneen Jeff Lynnen (Idle Race, Electric Light Orchestra, Traveling Wilburys) tulla pilaamaan levynsä mahtipontisella tuotannollaan ja läskirummuillaan. Mutta tässä kirpparilta hankkimassani levyssä ei ole vielä pelkoa Lynnen soundeista. Dave Edmund itse on tuottaja, joka hallitsee perusränttätäntän lisäksi myös spectoriaaniset saundit mainiosti.

Hankintani Get It –vinyyli vuodelta 1977 on hieno esimerkki edellä mainitusta. Levyllä Edmunsin apuna häärii Rockpile-yhtye ( Daven ekan soololevyn nimi muuten!), jonka veroista rullausta harvoin kuulee! Rockpilessahan soittivat Edmundsin lisäksi bassoa Nick Lowe, toista kitaraa Billy Bremner (-> Pretenders) ja rumpuja itse Terry Williams (mm. Man, Dire Straits). Rockpile soitti noina aikoina myös Daven kamun Nick Lowen taustalla ja tämä koostumus on minusta aivan ehdoton versioimaan paitsi kavereiden originaaleja niin myös rockmusiikin helmiä esimerkiksi Chuck Berryltä, The Everly Brothersilta tai Arthur "Big Boy" Crudupilta. Pienenä kuriositeettina mainittakoon, että Get It-levyllä on versio Crudupin ”My Baby Left Me:stä”, jonka CCR versioi myös hienosti mielestäni maailman parhaalla rock-levyllä, Cosmo’s Factorylla.

Edellä mainittujen lisäksi Get It:llä on versio myös vihaisen nuoren pub-rockkari Graham Parkerin kappaleesta Back To Schooldays, joka löytyy Parkerin edellisenä vuonna julkaistulta ”Howlin’ Wind”-levyltä. Toinen hankintani olikin sattumalta Graham Parker & The Rumourin ”The Up Escalator” (1980). Tämä levy ei ole aivan Parkerin parhaimmistoa, mutta kun sitä ei minulla enää ollut, oli se pakko kirpparihintaan ostaa.

Mielestäni Graham Parker & The Rumourin ensimmäiset levyt vuosilta 1976 – 1978 ovat parasta mahdollista brittipub-rockia, biisit ovat hienoja ja bändi lähes Rockpilen veroinen. Erityisesti Rumourin kitaristi Brinsley Schwarzissa on jotain sellaista tyyliä ja saundia, joka minuun vetoaa edelleen. Kenties syynä on loistava GP & Rumourin keikka Ruisrockissa vuonna 1979 eli 30 vuotta sitten… Huh huh … no, setä jaksaa heilua edelleen. Tuona samana vuonna Ruisrockissa esiintyi muuten myös eräs The Clash yhtye.

Brinsley Schwarzillahan oli myös LOISTAVA omaa nimeään kantava bändi 70-luvun alussa, jossa bassoa soitti – kukas muu, kuin edelleen tyylinsä säilyttänyt Mr. Nick Lowe

Hienokuntoisista (Edmundsin kannessa pientä sanomista tosin) originaalipainoksista ja erittäin edullisista hankinnoista (4 euroa/kpl) kuuluu kiitos niiden my

yjälle Ripelle (jostain päin Varkautta) sekä ystävälleni Kekelle, jolta olin saanut vinkin isosta pinosta myytäviä levyjä – muuten en ole enää vuosiin jaksanut kirppareilta levyjä etsiskellä. Noiden kahden lisäksi ostin vielä Ten Years Afterin ”Recorded Live”-tuplan, mutta senhän hankin jo Kuopiosta edellisenä syksynä, joten siitä ei sen enempää enää. Mutta kun halvalla saa hyvää, niin onhan sitä pakko ostaa vaikka tuplakappalekin - onhan?

Huhtikuun hankintoja

Levy-Eskoilla käynti kannatti tälläkin kertaa - näinköhän laatuvinyylejä alkaisi taas kevään tullen liikkua enemmän! Tällä kertaa sinne oli tullut mm. aika hieno erä minulle melko tuntematonta elektromusiikkia - siis hieno erä ainakin levyjen kansien ja kuntojen perusteella!

Loppujen lopuksi en näistä elektrolevyistä ostanut yhtään. Mieleeni jäi, että esimerkiksi islantilaisia levyjä oli useita, ja niistä olisi voinut löytyä helmiäkin. No, ainakin yksi yllätyshelmi oli tullut samassa satsissa, vaikka ei elektroa olekaan. Bändistä en mitään aiemmin tiennyt, mutta nyt onneksi tiedän.

Tämä yhdysvaltalainen Low-yhtye on ehtinyt tehdä jo 10 levyä ja minä kuulin siitä vasta nyt – missä umpiossa mahdan olla elänyt? Musiikkiaan luonnehditaan minimalistiseksi dream popiksi, slowcoreksi ja vaikka miksi. Olkoon vaikka niin. Hankkimani bändin viimeisin levy on nimeltään Drums and Guns ja se on julkaistu vuonna 2007. Levy kertoo kuulemma Irakin sodan tunnelmista, mutta ei se ainakaan minua ole mitenkään haitannut – musiikki on samalla voimakasta ja kaunista. Kun Low:n kolmesta jäsenestä 2 laulaa (naisrumpali on toinen solisteista) ja joukossa on myös instrumentaaleja, on levyllä sopivasti vaihtelua. Musiikki vie mukanaan, suosittelen!

Uutena tuttavuutena minulle tuli myös ruotsalainen Dungen-yhtye ja sen mielenkiintoinen tuplavinyyli Ta Det Lugnt – hyvä neuvo muuten! Tästäkin levystä kuuluu kiitos Tapanille, jolla on ilmeisesti jopa minua monipuolisempi musiikkimaku ja –tietämys. Onneksi on näin, sillä minä en toisaalta olekaan levykaupan omistaja.

Dungen lienee monelle tuttu, se on käynyt Suomessa keikallakin parisen kertaa, viimeksi Tavastialla muutamia kuukausia sitten. Sen musiikissa on mukava häivähdys 60- ja 70-lukujen psykedeliaa nykypäivään tuotuna ja tietenkin ruotsin kielellä laulettuna. Bändi on perustettu vuonna 1999 ja ”Ta Det Lugnt” on bändin kolmas levy vuodelta 2004.

Viime vuoden lopulla bändilta ilmestyi neljäs levy. Sen nimi ei ole yhtä hyvä kuin edellisen, tämän nimi on ”4”… hoh hoijaa. Toivottavasti musiikki on kuitenkin samaa luokkaa, eiköhän sekin ole hankittava, sillä käsittääkseni se on julkaistu myös vinyyliversiona, kuten tuon tyylin musiikin tulisi aina ollakin!

Mansikkana kermakakun päällä Dungen ymmärtää huumorin päälle. Tai ainakin minua huvitti levyjen keskiöt, jotka on kuin kunnianosoitus Spiral Vertigolle! Spiral Vertigo rules forever!

Matkamuistoja tervakanavan varrelta

Talviloman loppupuoli meni mukavasti vuonna 1651 perustetussa kaupungissa, jonka historiaan liittyy Suomen historian merkkihenkilöitä kuten Elias Lönnrot, Eino Leino ja Urho Kekkonen. Kaupungissa on oma hieno linna - nyt aika raunioina tosin - ja 1800-luvulla sen läpi kulki Kajaanin jokea pitkin tervareitti Kainuun perukoilta Ouluun.

Vaikka kaupungilla on takanaan loistava tulevaisuus, ei tästä nykyisin 38 000 asukkaan Kajaanista löydy kuin yksi (1) divari, jossa äänilevyillä on merkittävä osuus. Tässä Divari Kettusessa on mukava piipahtaa ja omistajan kanssa jutella mukavia –leppoisaa meininkiä, kiitos mukavista juttuhetkistä! Eikä vierailu Divari Kettusessa jää pelkästään sanojen vaihtamiseen, sillä kyllä sieltä aina jotain täytettä levyhyllyihinsä löytää. Tosin viimeksi Kettusella käydessäni noin 4 vuotta sitten, oli tarjonta kiinnostavampaa – mutta silloin olikin tullut suurehko erä laatulevyjä myyntiin.

Ja nyt niihin levyihin... Olen jo muutaman kerran ehtinyt myydä Stone The Crowsin ”Ontinuous Performancen”, mutta mukava oli saada tuo levy taas kokoelmiini. Bändin musiikkia on määritelty esimerkiksi progressiiviseksi soul-rockiksi ja voi kai asian noinkin ilmaista. Bändi oli koossa vuosina 1968 – 1973 ja ehti tehdä neljä levyä ennen hajoamistaan. Hyvistä ennusmerkeistä huolimatta - loistava laulajatar Maggie Bell, arvostetut muusikot, taustapiruna muuan Peter Grant jne.- skottibändin ura ei oikein lähtenyt lentoon, mikä on kyllä sääli. Muistelin "Ontinuous Performancella" olevan vain yksi oikeasti hyvä kappale (Sunset Cowboy), mutta onhan levyllä hienoja biisejä muitakin! Tuo "Sunset Cowboy" on omistettu muuten bändin kitaristille Leslie ”Alexin pikkuveli” Harveylle, joka kuoli kesken keikan lavalla saamaansa sähköiskuun. Tällä levyllä Leslien kitarointia kuullaan viidellä kappaleella, lopuilla kahdella kitarat soittaa Jimmy McCullough, josta tuli myöhemmin Maccan bändikaveri. Kun yhtyeen rumpali Colin Allen ja basisti Steve Thompson olivat aloittaneet uraansa itsensä John Mayallin bändissä, niin ainakaan soittotaidosta ei tämän bändin menestymättömyys ollut kiinni!

Toinen hankintani Pekka "Erkan veli" Kettusen divarista oli täällä Suomessa turhaan väheksityn Mike Nesmithin vuonna 1976 RCA-Victorille tehty The Best Of Mike Nesmith, joka on aikamoisen hyvä kokoelma tämän Monkees-konkarin soolouran huippuajoilta. Erilaiset kitarat raikaavat iloisesti ja mikäli lukija ei ole allerginen kantri-musiikin hajulle eikä Mike-sedän epämääräiselle Monkees-menneisyydelle (ainoa bändin muusikko muuten…), kannattaa herran levyjä ilman muuta hankkia! Minulla on aikaisemmin ollut Nesmithin pari vuotta myöhemmin julkaistu kokoelma ”Compilation”, jonka myin pois huonon äänenlaadun takia. Vaan tämä levy soi komeasti ja biisit ovat toinen toistaan parempia!

Uusi tuttavuus ja roppakaupalla nostalgiaa

Yhdistetyllä työ- ja vapaa-aikareissulla Helsinkiin oli sopivasti aikaa kierrellä muutamassa vinyylikaupassa. Hakaniemi jäi tällä kertaa väliin, mutta Albertinkadulla, Fredalla ja Viiskulmassa tuli pyörähdetty nippu euroja taskussa. Tosin yksi ilmeisen merkittävä vinyylilevykauppa AH Records jäi tietämättömyyttäni käymättä, mutta ensi kerralla olen tässäkin asiassa viisaampi (kiitos Jukka tiedosta!).

Muutama minusta mielenkiintoinen levy kassiin reissun jäljiltä päätyikin: Fennica Recordsissa jutustelin valveutuneen asiakkaan kanssa ja hänen suosituksestaan otin kuulokekuunteluun viime vuonna julkaistun Susan Tedeschin ”Back To The River” – levyn. Tedeschi on Bostonista kotoisin oleva, vuonna 1970 syntynyt kitaristi-laulaja. Bonnie Raittia ja Janis Joplinia fanittava nainen on mielenkiintoinen tapaus. Lauluäänensä on voimakas, mutta silti puhdas – ei siis mitään Joplinin kaltaista sinänsä komeata revittelyä, vaan puhdasta voimalaulua. Kitaroitaankin nainen soittaa tyylillä ja taidolla ja minä ainakin pidän Tedeschiä yhtenä tämän hetken parhaana bluespohjaisena naismuusikkona – tosin en ole mikään tämän alan paras asiantuntija ja otan mielelläni vinkkejä vastaan. Levyn nimikappale on muuten kirjoitettu yhdessä itsensä swampmies Tony Joe Whiten kanssa, joten ameriikan mailla Tedeshi taitaa olla jo tunnettu ja tunnustettu lahjakkuus.

Toinen ostamani levy on sellainen, joka jokaisella pitäisi olla vinyylihyllyssään. Minullakin on se aikoinaan ollut, mutta olen viimeiset vuodet koettanut selviytyä ilman sitä. No, enää ei tarvitse, sillä helpotusta puutteeseen löytyi Levykauppa Eroselta ja tällä hetkellä olen taas The Clashin legendaarisen ”London Calling”-tuplan omistaja. London Callingin ilmestymisestä tulee tänä vuonna kuluneeksi muuten jo 30 vuotta, niin se aika kuluu!!

Levy kuulosti jopa paremmalta kuin muistin ja esimerkiksi aikoinaan karsastamani ”Jimmy Jazz” on oikeasti hieno biisi! Tämä levy on täynnä mitä erilaisimpia kappaleita tyylilajista toiseen - entinen sillisalaatti maistuu tänään mainiolta 7 ruokalajin päivälliseltä.

Erosen seinältä löytyi vielä yksi levy, joka tarttui mukaani tarkan kuntotarkistuksen jälkeen. No, tämän levyn kunto ei täysin täytä normaalisti tarkkoja laatuvaatimuksiani, mutta ehkä sillä ei tässä tapauksessa ole niin kauheasti merkitystä. Levy julkaistiin jo ennen kuin Neil Armstong ja Buzz Aldrin olivat leikkineet kengurua kuussa – josta siitäkin tulee kuluneeksi kesällä jo 40 vuotta! Levy on Saukki & Oravien oivallus, jossa mennään kuuhun raketilla jo ennen Apollo 11:a ja sen jälkeen rokataan jöröjukan kanssa. Wau!

Levy-Eskoilta piristystä helmikuun arkeen

Kaksi levyä tehnyt Slint-niminen yhtye on kotoisin Kentuckyn Louisvillesta. Bändi oli lyhytikäinen (1987 – 1992, muutama livejuttu 2005-2007) ja minulle täysin tuntematon viime viikkoon asti. Tämä tietämättömyyteni tila loppui, kun suosikkilevykauppani Levy-Eskojen asiansa (ja minut!) tunteva omistaja/myyjä suositteli minulle Slintin ”Spiderland”-levyä. Tapani sanoi, että levyä pitää kuunnella useasti ennen kuin se avautuu. Minulle kävi kuitenkin sikäli onnellisesti, että jo ensimmäisellä kuuntelukerralla huomasin vinyylisoittimeni pyörittävän mahtilevyä!

Tähän nopeaan heräämiseen auttoi kenties se, että musiikki toi paikoitellen mieleen vuoden 2005 ”löytöni” Gravenhurstin ”Fires In Distant Buildingsin”. Tuo Gravenhurstin levy minulla on tätä kirjoittaessa vain cd-versiona, mutta kun sitäkin kuulemma saa jo vinyylinä, niin pakkohan se on hankkia myös tuossa formaatissa.

Slintiä on luonnehdittu american undergroundigsi ja indie-rockiksi. Olkoon vaikka niin, mutta tämä levy kyllä jokaisen kannattaa kuunnella – 70-luvun jälkeen on kuin onkin tehty aivan loistavaa musiikkia! Tämä meiltä vanhoilta pieruilta vinyylinkerääjiltä on ehkä joskus päässyt hetkittäin unohtumaan…

Muita hankintoja Levy-Eskoilta olivat palkittu Robert Plantin & Alison Kraussin "Raising Sand" sekä Hellacoptersin viimeiseksi jäänyt levy ”Head Off”. Plantin & Kraussin levy minulla oli aiemmin cd-versiona, mutta jotenkin se ei uponnut minuun. Musiikin kuuntelu on joskus ihmeellistä, sillä hienona tuplavinyylinä levy kuulostaa paljon paremmalta! Levyn on tuottanut jo turhankin tuttuun tyyliinsä T Bone Burnett ja kitaristivieraana on mm. Tom Waitsinkin käyttämä ja arvostama Marc Ribott.


Hellacoptersin levyn ostamiseen vaikutti paitsi se, että levy jäi yhtyeen viimeiseksi, niin se, että sen mukana tuli hieno täysikokoinen juliste – tämäkin yksi vinyylilevyjen hyvistä puolista. Levy on mainio, vaikka ei olekaan sitä räväkintä Hellacoptersia. Kelpo meininkiä silti, joka tietyssä mielentilassa uppoaa hienosti. Bändi jäi näkemättä livenä, mikä on kyllä harmi!

Jokainen näistä 3:sta vinyylistä oli uusia ostaessani ne. Eihän siinä mitään vikaa sinänsä, mutta harmittaa hyvien käytettyjen vinyylilevyjen puuttuminen kotikaupunkini ykköspaikasta - kierrättäkää hyvät ihmiset, kierrättäkää!

JK.

Sain - kiitos Eskojen - aiemmin ylistämäni Gravenhurstin myös vinyylipainoksena. Jos mahdollista, niin se on VIELÄ PAREMPI kuin cd-levy. Jotenkin se vaan soi paremmin, kitaravuodatuksetkin pääsevät kunnolla oikeuksiinsa...