Tammikuun tuliaisia

Joskus työmatkat ovat ”pain in the ass”! Ne kestää paremmin, kun käyttää vapaa-aikansa hyväksi ja tankkaa itsensä lisäksi mahdollisuuksien mukaan myös vinyylivarastoja. Tällä kertaa Helsingin reissulla jäi riittävästi vapaa-aikaa molempina päivinä ja muutamassa levykaupassakin ehti käydä.

Ensimmäisen päivän jälkeen kävin Fennica Recordsissa. Ei kukaan jaksa niitä kaikkia levyjä plarata, mutta aina kannattaa katsoa ainakin ”viimeksi tulleet”. Tällä kertaa sieltä löytyi hyllyyni lisäyksenä oikeasti hyvä levy. Toinen ostamani levy löytyi satunnaisella otannalla ja se kuuluu luokkaan ”voihan tämän taas kertaalleen ostaa”.

Viimeksi tulleista löytyi Cat Stevensin ”Tea For The Tillerman”. Tämä originaali vinyylipainos on vuodelta 1970 hienoilla avautuvilla kansilla (gatefold sleeve). Levyllä on silloin vielä Cat Stevensin nimellä tunnetun taiteilijan komeimpia kappaleita kuten ”Sad Lisa” ja ”Wild World”. Hieno kokonaisuus ja koko levyllä on hieno ”kamariorkesterimainen” ote. Stevensin seuraava levy ”Teaser & The Firecat” on vähintäin samaa laatua, mutta siitä en löytänyt kuin naarmuisen version – ja semmoinenhan ei VINYYLIMIEHELLE kelpaa missään nimessä!


Toinen levy Fennica Recordsista oli Jack The Ladin ensimmäinen levy ”It’s … Jack The Lad”. Tätä levyä on näkynyt levydivareissa edullisesti. Nyt sen hinta on hieman noussut ja alkaa olla lähempänä musiikin tasoa. Jack The Lad –bändi perustettiin ikisuosikkini Lindisfarnen raunioille: Rod Clements ja Ray Laidlaw jatkoivat Lindisfarnen viitoittamaa reittiä, mutta levensivät väyläänsä laajemmalle countryyn, bluegrassiin ja jopa jazzin suuntaan. Suosittelen silti kaikille irkkumeiningistä pitäville!

Seuraavan päivän saalis oli iloinen yllätys. Löysin Black & Whiten viimeksi tulleista levyistä mint-version Annie Haslamin ”Alice In Wonderlandista”. Tuokin levy minulla on ollut ja sen poismyynti on välillä harmittanut. No, nyt se on taas hyllyssäni. Tällä kertaa painos on originaali USA-painos avautuvine kansineen ja kunto tosiaan käytännössä mint eli täysin uuden veroinen!

Annie Haslam tuli minulle tutuksi yhden all-time-favourite bandini Renaissancen laulusolistina. Renaissance teki monta hienoa levyä, joista varsinkin ”Ashes Are Burning” kuuluu edelleen TOP10-levylistaani. Oopperalauluakin opiskelleen Annie Haslamin ääniala on laaja ja hän käyttää sitä hyväkseen komeasti. Tämä Alice In Wonderland” ei ole tasoltaan Renaissancen parhampien levyjen luokkaa, mutta kelpo lätty joka tapauksessa! Mukana on pari lainakappaletta, joista varsinkin anton Dvorakin "New World Symphony - Largon sanoitettu versio ”Going Home” on huikean hieno! Toinen suosikkini Roy Wood on mukana kiinteästi levyn teossa ja aikoinaan ehkä pahin pettymys tämän levyn suhteen oli se, että silloisen avoparin Haslam-Wood yhteenliittymä musiikillisesti ei ollut aivan osiensa summa.

Levyllä on kuitenkin hyvät hetkensä ja Renaissance-basisti Jon Camp (korvasi muuten itsensä John Wettonin vuoden 1971 kokoonpanossa!) tuo oman hienon lisänsä musiikkiin. Tuttuun tyyliinsä The Movessa ja Electric Light Orchestrassa uraansa aloitellut Roy Wood soittaa useita soittimia, säveltää, sovittaa ja tuottaa eli tämä on ainakin yhtä paljon hänen kuin Annien levy.

Ja kannet ovat mahtavan hienot (tämän jutun ensimmäinen kuva!), suoraan saman nimisestä lempitarinastani!

Tästä levystä ei muuten ole tehty cd-painosta ollenkaan. Vinyyli Rules!

Ekat livejutut ja tauti sen kuin pahenee

Joku blogini nuorempi lukija (ja niitä on tasan 1 kpl!) saattaa ihmetellä, miten olen vasta 14-vuotiaana saanut rock-herätyksen. No, ajat olivat 60-70 –lukujen taitteessa toisenlaiset. Silloin piti nähdä vaivaa kuullakseen yleensä mitään musiikkia mistään, nyt musiikilta ei tunnu saavan missään rauhaa etsimälläkään …

Mutta kun rock-musiikki kolahti minuun, niin se olikin sitten sitäkin rajumpaa. Ongelma oli kuitenkin, että rock-musiikkia oli tarjolla ainakin minun ympyröissäni melko vähän. Lukion kaveriporukassani oli onneksi pari tyyppiä, joilla oli oma harrastelijabändi ja jotka tekivät MS Audionille hommia ilta- ja viikonlopputöinä. Näin pääsin Esan ja Karin välityksellä edes pikkuisen haistelemaan toisenlaista maailmaa. Lisäksi lapsuuden ystäväni Tero otettiin töihin Hotelli Hesperian portsariksi ja häneltä sain hänelle tarpeettomia rock-konserttien lippuja ilmaiseksi! Ajatella, kaveri pääsi näkemään läheltä sen ajan suuria rock-tähtiä Frank Zappasta Procol Harumin kautta Gary Glitteriin - eikä ollut asiasta moksiskaan! No, sen takia hän olikin varmaan hyvä ammatissaan?

Joka tapauksessa Teronkin avulla pääsin tutustumaan rock-musiikin 70-luvun alun sankareihin ja lukuisien Ruisrock-reissujen lisäksi Kulttuuritalo, Finlandia-talo, Jäähalli sekä Messuhalli (nyk. Kisahalli) muodostuivat tutuiksi paikoiksi. Niistä ei tässä sen enempää kuin se, että Free (se ”All Right Now” –bändi) oli ensimmäinen näkemäni ulkomainen yhtye ja keikkansa Finlandia-talolla vuonna 1971 on vieläkin hyvin mielessä – 15 vuotias kiltti koulupoika uusissa sinisissä samettihousuissaan riehaantui niin, että sai järjestysmiehen peräänsä. Jo silloin huomasin, että kannattaa osata juosta ja nopeasti!



CCR:n ohella suuret suosikkini tuolloin olivat varmasti samoja kuin lähes kaikilla muillakin saman ikäisillä nuorilla. Uutuuslevyjä ilmestyi harvakseltaan, eikä siihen aikaan todennäköisesti edes tuotu maahan kuin murto-osa tarjonnasta. Niinpä nimet Black Sabbath, Led Zeppelin, Deep Purple, Uriah Heep pyörivät tuolloin kaikkien puheissa. Ehkä Heeppiä lukuun ottamatta nuo yhtyeet ovat vieläkin tärkeä osa musiikin historiaa myös siinä mielessä, että monet nuoremmat yhtyeet ovat ottaneet noista bändeistä vaikutteita!



Heepistä sen verran, että sain sen ”tähtikokoonpanon” Byron-Box-Hensley-Thain-Kerslake nimmarit käteeni vuoden 1972 Demon’s And Wizards –kiertueella Ruisrockissa. Yksittäisistä festareista tuo on jäänyt muutenkin mieleeni parhaiten paitsi hyvän seuran (Ari, Matti, Arja, Sirpa), niin hienojen esiintyjien ansiosta: ainakin minä pidän edelleen huimasti bändeistä MC5, Lindisfarne ja Osibisa. Osibisan perkussionisti Lofty Amao muuten soitti hienosti lyömäsoittimiaan Uriah Heepin ”Look at Yourself” -kappaleessa. Mr. Amao soittaa itse levylläkin juuri tuon kappaleen loppuhuipennuksessa! Heepin näin myöhemminkin ja ainakin Messuhallissa ollut Wonderworld-kiertueen keikka lämppärinään Babe Ruth (feat. Jennie Haan!) oli aika komea! Mutta näitä livejuttuja en tosiaan tässä blogissa pahemmin repostele - ellei keikka liity jotenkin johonkin mielivinyyliini.

Toistan vielä, että siihen aikaan vain festareilla oli mahdollisuus nähdä moisia maailmantähtiä roppakaupalla ja olen siitä vanhemmilleni kiitollinen, että päästivät nuoren miehen ”kokemaan maailmaa” noille sinänsä viattomille festareille, mutta joiden maine saattoi olla Woodstockien ja Altamontien jälkeen turhan huono.



Aiemmin tuli ilmi, että olen myynyt elämässäni ”huoneellisen” levyjä. Perusvarastooni on kuitenkin AINA kuulunut Black Sabbathin ja Led Zeppelinin neljä ensimmäistä levyä. Koska Black Sabbathini ovat kaikki Spiral Vertigolle tehtyjä ja originaaleja, niillä on myös kaupallista arvoa. Varsinkin Master Of Reality julisteineen (ilman mitään nastan reikiä tai sinitarran tahroja!) on paitsi musiikillisesti niin myös keräilyn kannalta yksi mielilevyni!



Näin oli vinyylilevyjen keräily päässyt hyvään alkuun. Hienoa asiassa oli se, että kun levyjä oli mahdollista ostaa vain harvoin, jokaista levyä arvosti paljon ja sitä tuli kuunneltua innoissaan lähes tauottomasti.

Tie (nuoren)miehen sydämeen käy kitaran kautta ?

Ensimmäisen ahaa-elämykseni rock-musiikin mahdista koin 14-vuotiaana. Edesmennyt kummisetäni toimi tuolloin rekkakuskina Euroopan liikenteessä. Pääsimme turkulaisen serkkuni (=kummisetäni poika) kanssa mukaan kesäiselle matkalle halki eteläisen Ruotsin. Menimme M/S Fennialla Turusta Tukholmaan ja jatkoimme matkaa kummisetäni Saabilla jonnekin Göteborgin seuduille muistaakseni.

Muutaman päivän autoradion kuuntelun jälkeen alkoi ruotsalainen ”populaarimusiikki” aiheuttaa jo pahoinvointireaktioita. Kunnes yhtäkkiä radiosta alkoi soida aivan mieletön kappale! Siinä oli tuttu melodia, mutta kitara oli kuin jostain muusta maailmasta – ja varmaan se siihen aikaan olikin. Myöhemmin sain selville kappaleen esittäjän ja itse kappaleen: pienen pojan mieleen lähtemättömän jäljen oli jättänyt walesilainen yhtye Love Sculpture keppimiehenään Dave Edmunds ja sävelmä oli tietenkin Kcachaturianin Sabre Dance!

Seuraava muistikuvani rock-musiikista on samoilta ajoilta Eurajoelta, jossa vietin pikkuserkkuni luona upeita viikkoja useana lapsuuden kesänä. Hänellä oli mankka, jota kuunneltiin paljon pihalla teltassa. Minua valveutuneempi sukulaispoika oli jostain saanut nauhalleen Creedence Clearwater Revival –yhtyeen ”Up Around The Bendin” ja sen jälkeen mikään ei ollut enää entisellään! Nyt meikäläistä vietiin maailmaan, josta paluuta ei enää ollut!

Muistan vielä noina aikoina sanoneeni Turun-serkulleni, että EN KOSKAAN tule maksamaan levystä 24 markkaa, kun hän näytti yhtä ostamaansa levyä – taisi muuten olla Deep Purplen ”In Rock”! Paljon enempää sitä ihminen ei enää itsestään voi erehtyä!

”Up Around The Bend”-kokemuksen jälkeen oli tietenkin saatava itselle tuo levy! Espoossa sijaitsevaa kotiani lähin ”levykauppa” oli Rake-rautakauppa, josta levyä lähdin etsimään. No, siellä ei tietenkään ollut yhtään CCR:n levyä, mutta sain jotain melkein yhtä hyvää – nimittäin Tom Jonesin ”She’s A Lady”-vinyylin, joka kappale oli myös jäänyt päähäni. Uskallan rinta melkein rottingilla siis tunnustaa, että minun ensimmäinen itse ostamani vinyylilevy oli Tompan levy! Siis minäkin olen kuunnellut Tomppaa ja mikäs äijää on ollut kuunnellessa- saamieni tietojen mukaan lähes 70-vuotiaan ”Walesin Tiikerin” uusin levy ”24 Hours” on huippu omassa lajissaan ja Tompan ääni edelleen rautaa! (Näitä "luurankoja kaappiin" on tullut myöhemminkin, mutta eiköhän sovita, että kyse on vain laajasta musiikkimausta!)

Seuraava yritys ostaa CCR:ää oli jo onnistuneempi, sillä menin ihan Helsinkiin asti levyä metsästämään. Cosmo’s Factorya en vieläkään saanut, mutta Green River oli loistava korvike joksikin aikaa! Vaikka se ei ehkä kokonaisuutena olekaan aivan Cosmo’s Factoryn luokkaa, on levyllä iso liuta aivan mahtavia biisejä. Omia suosikkejani ovat Wrote A Song For Everyone,

Green River, Commotion, Bad Moon Rising ja Lodi. Tuosta levystä alkoi tähän asti kestänyt ja edelleen jatkuva CCR ja John Fogerty –fanitus!

Nyt hyllyssäni on tietenkin kaikki Creedencen vinyylit originaaleina (brittipainoksina). Koska bändistä on pitänyt muutama muukin ihminen, ei noiden levyjen kerääminen ole ollut edes vaikeaa – mutta vaikeampia keräilykohteita oli vielä tuleva eteeni!

Kotimaista muuta musiikkia

Progen lisäksi olen tietenkin kuunnellut muutakin kotimaista musiikkia. Ensimmäiset suosikkini kotimaisen musiikin saralta olivat muistini mukaan lähinnä iskelmämusiikkia. Radiosta tuli harvoin kevyempää musiikkia ja ainoa ohjelma, jota saattoi sanoa musiikkiohjelmaksi, oli Lista-ohjelma lauantai-iltapäivisin. Siitä tutuksi tulivatkin sitten maanvaivaksi muodostuneen Aikamiesten lisäksi Tapani Kansa, Danny, Kai Hyttinen (ensimmäinen omistamani single oli Hyttisen ”Kesä, jonka kerran menetin”!), Kirka ja jopa Tauno Palo (Rosvo-Roope on edelleen rautaa!).

Ensimmäisen levysoittimeni sain isoisältäni ehkä noin 14-vuotiaana. Vahvistimena toimi hieno putkiradio – monona tietenkin! Isoisältä saamani Kai Hyttisen singlen lisäksi en muista tuolta ajalta muita levyjä kuin muutaman klassisen musiikin vinyylin. Näistä varsinkin Dvorakin ”Uudesta Maailmasta” ja Sibeliuksen ”Karelia-sarja” soivat ainakin muutamia kertoja ja ovathan nuo molemmat edelleen täyttä tavaraa!

Muistan selvästi ensimmäiset ”rock-herätykseni”, mutta niihin ei liity yksikään kotimainen artisti. Varmaan Wigwam oli ensimmäisiä kotimaisia suosikkejani, mutta myös Hurriganes, Hector, Juice, Hande ”Tuomari” Nurmio ja Dave Lindholm olivat myös heti alusta lähtien kovaa kamaa.

Hurriganes-fanitus päättyi kyllä aika nopeasti Roadrunnerin jälkeen – mutta siinä onkin sellainen huippulevy, joka kestää edelleen vertailua melkein minkä tahansa rock-levyn kanssa.

Pelle Miljoonan ”Pelko ja Viha” vuodelta 1979 oli monen vuoden jälkeen ensimmäinen todella tärkeä kotimainen levy minulle – sekä Pellen että Eppujen ensimmäiset levyt olivat liian raakilemaista punk-älämölöä minulle.



Seuraava iso juttu olikin jo Hassisen Koneen lyhyt, mutta minulle antoisa ura (1980 – 1982). Asuin tuolloin Espoossa ja muistan hyvin, kun Kone heitti ensimmäisen keikkansa Kaivopuistossa. Olin aivan ihmeissäni maalaispoikien kovasta uhosta ja riehumisesta! Viimeisellä keikallaan Kaivopuistossa vuonna 1982 meno oli jo muuttunut ja bändi sekä yleisö taisi jo tietääkin, että Hassisen Kone oli tullut tiensä päähän. No, nyt Ismo asuu Helsingin Käpylässä ja minä Joensuussa, lähellä Hassisen Koneen tuolloisen harjoituskämpän sijaintia. Nykytrendin mukaan harjoituskämppä on tietenkin purettu.

Ismo Alanko on ollut kestosuosikkini noista ajoista lähtien ja livekeikkojen ystävänä Sielun Veljien hurjat keikat olivat jokainen aivan ehdottomia tapahtumia! Ismon lavaote ja karisma pätee edelleen, vaikka kaveri on jo melkein viisikymppinen. Vielä vuonna 1980 kuvittelin tuon ikäisten ukkojen joutavan jo vanhainkotiin! Vastaavanlaisia oikaisuja omiin asenteisiini/ tietämättömyyteeni olen toki joutunut tekemään muitakin



Ismo Alangon ohella Dave Lindholm on edelleen huippu ja pidänkin Daven levytettyä tuotantoa huomattavasti tärkeämpänä kuin esimerkiksi Ismon – Ismo on vaan niin kingi livenä, kuten kiertue Ismo Teholla vastikään todisti!

Tässä lopussa on kuva Leevi & The Leavingsin hienosta Jethro Tull -vaikutteisesta "Perjantai 14. päivä" levystä. Hienon musiikin lisäksi sen kansi on minulle täynnä muistoja - tuolla Helsingin vanhalla linja-autoasemalla tuli värjöteltyä monena yönä odotellen viimeisen bussin lähtöä kl 01.25. Olin joko tulossa hyvältä keikalta Tavastia Klubilta tai muista nuorta miestä kiinnostavista riennoista!